Minä tiedän, että en ole asiani kanssa yksin. Silti minusta tuntuu, että kirjoittamalla näin julkisesti, altistan itseni ja läheiseni näkyville. Näkyville asian kanssa, jota ei perheessämme ole koskaan piiloteltu, mutta asian, joka pitää sisällään niin paljon surua ja tuskaa, että sen esiin tuominen pelottaa.
Mietin, voinko julkaista kaikkea mitä ajattelen. Voinko olla niin rehellinen kuin sisimmässäni tunnen ja jos olen, loukkaanko sillä ketään. Samalla mietin, miksi minun pitäisi pelätä sitä, että loukkaisin tunteitteni kertomisella häntä, joka on minua eniten loukannut. Miksi se olisin taas minä, joka vaikenen?
Olen minä vaiennutkin. Olen ollut hiljaa kun olisi pitänyt huutaa. Olen huutanut kun olisi pitänyt olla hiljaa. Nyt en huuda tai ole hiljaa. Nyt kirjoitan. Tulen esiin tämän asian kanssa ja kohtaan rohkeasti ne tunteet, jotka olen sulkenut mielestäni.
Kaikesta epäröinnistä huolimatta lähden tälle matkalle luottavaisin mielin. Uskon, että tämä auttaa itseäni ja toivon, että joskus tulevaisuudessa myös muita. Kirjoitan kuitenkin anonyymisti. Niin valmis en ole, että esiintyisin omalla nimelläni ja toisaalta koen, että henkilöllisyyttäni tärkeämpää on tuoda esiin niitä kokemuksia ja tunteita, joita minä alkoholistin läheisenä käyn lävitse. Läheisenä, jonka sisar juo.
Kommentit
Lähetä kommentti