Minä ja kyynisyys

On kulunut toista kuukautta siitä, kun viimeksi kirjoitin tänne. Ei sillä, etteikö asiaa olisi ollut, mutta jouduin todella pohtimaan sitä, mitä haluan kirjoittaa, sillä avaan samalla myös niitä haavoja, jotka ovat jo pitkän aikaa olleet ummessa. Haavoja itsestäni.


Sitä on joutunut näiden vuosien aikaan kovettamaan itseään ja rakentamaan sellaista suojamuuria, että siitä ei ihan äkkiä lävitse tulla. Olen myös huomannut kyynistymisen tunteita itsessäni. Kyynistyn sille, että hän joskus raitistuisi. En usko sitä enää. Vielä kesällä mahdollisuus leijui kuin vastaleikatun nurmikon tuoksu tuulisessa säässä. Se oli siinä, mutta kuitenkin niin nopeasti poissa.


Vanhempani haluavat uskoa aina parasta. Se heille suotakoon. Onhan kyse sentään heidän lapsestaan. Ei omasta lapsestaan halua uskoa sitä pahinta. Minulle hän on sisko ja en ole jaksanut pitää yllä toivonkipinää, koska olen sen niin monta kertaa nähnyt hiipuvan. Sillä ei ole enää mitään, millä palaa. Happi on loppunut.


Kyynistyminen on siitä erikoista, että sen jatkuessa pitkään, sitä jopa toivoo olevansa oikeassa. Ei haluakaan, että asiat muuttuisivat, koska silloinhan sitä joutuisi tarkastelemaan omaa asennettaan ja pahimmassa tapauksessa myöntämään olevansa väärässä. Olen järkytyksekseni huomannut itsessäni jopa mielihyvään verrattavia tunteita huomatessani hänet jälleen päihtyneenä. Tunne tulee siitä, että voin sanoa itselleni olevansa oikeassa; hän ei koskaan raitistu. Hän ei koskaan opi eikä koskaan pidä lupauksiaan. Minä saan jatkaa loputonta kyynistymistäni, turhautumistani ja vihaani.