"Missä minun äiti on?"

Istumme punaisella sohvalla vierekkäin. Katson tuota pientä lasta vieressäni ja hänen vaaleana kuultavia hiuksiaan ja kirkkaana loistavia silmiä. Poika on neljävuotias. Sydäntäni puristaa.


Istumme siinä ja olemme hiljaa. Vieri vieressä, hän melkein kainalossani. Katson noita pieniä jalkoja, jotka juuri ja juuri ylettävät sohvan reunalle, mutta eivät siitä enää lattialle. Poika kääntyy minuun päin ja katsoo suoraan silmiini. Hän kysyy: "Missä minun äiti on?". Katson häntä takaisin ja tiedän, että jos joskus, niin nyt minun tulee olla täysin rehellinen. "Minä en tiedä missä äiti on", vastaan.


Hän jatkaa minuun katsomistani kuin odottaisi, että vastaus äidistä löytyy kuitenkin sieltä jostain. Aivan kuin hän ei uskoisi selitystäni siitä, etten tiedä missä äiti on. Hän katsoo syvemmälle silmiini. Minä en tosiaankaan tiedä. En ole tiennyt enää pitkään aikaan.


Poika painaa päänsä alas ja suuntaa katseensa kämmeniinsä, huokaisee ja kuiskaa: "Niin." Ikuisuudelta kestävän ajan tunnen kuinka viha ja tuska sisälläni kasvaa. Miksi lapsen tarvitsee edes miettiä tällaista? Jos minusta tuntuu nyt tältä, miltä hänestä mahtaa tuntua? "Katsotaan piirrettyjä!" Havahdun mietteistäni tuohon heleään ääneen ja herään hetkeen. Hetkeen, jossa kaikki on taas hetkeksi hyvin. Hetkeen, jossa tuo poika hymyilee minulle, etsii käsiinsä jo television kaukosäädintä ja kikattaa kainalossani. Ja niin me katsomme piirrettyjä.


Nyt, yhdeksän vuotta myöhemmin istumme tuon pojan kanssa samalla sohvalla. Edelleen vierekkäin. Hän melkein kainalossani. Sydäntäni lämmittää, että hän hakeutuu lähelleni. Nojaa päätänsä minun olkaani. Sydäntäni lämmittää, vaikka sisällä sielussani suren sitä, ettemme edelleenkään tiedä missä äiti on.  Äiti on jossain, mutta ei siellä missä hänen pitäisi olla. Ei poikansa kanssa, vaan siellä, missä seuraa pitää alkoholi. Poikakin tietää sen. Siksi hän ei enää kysy.

Kommentit