Istumme huoneen lattialla. Mummon kutoman räsymaton poimut painavat paljaita polvia vasten. "Kokeillaanko, montako sätkää tulee yhdestä paketista puruja?" Hän sanoo ja hymyilee ilkikurisesti lukien samalla sätkäpurujen paketissa olevaa pientä tekstiä.
"Tässä sanotaan, että näistä puruista pitäisi tulla viisikymmentä sätkää, mä en kyllä usko." Hän nostaa katseensa paketista ja jää katsomaan minua. Hän odottaa, että otan haasteen vastaan.
"Joo, kokeillaan." Sanon ja otan lattialla olevan sätkäkoneen käteeni. "Mä teen tällä, kun en osaa kääntää käsin."
Olen minäkin sätkiä polttanut, mutta en koskaan oppinut kääntämään niitä käsin. Käsin kääntäen niistä tuli joko aivan liian paksuja ja kovia tai sitten epäsuhtaisia, toisesta päästä pillimäisiä. Hän sen sijaan osaa käsin kääntämisen. Itse asiassa hän osaa sen niin hyvin, että minä koneella vasta asettelen puruja, kun hän on jo valmis. Ryhdymme toimeen. Minä käytän konetta, hän kääntää käsin. Asettelemme valmiit sätkät pinoon kuin pienet puut ja kohta niitä on niin paljon, että pino leviää pitkin räsymaton pintaa. Nauramme.
Reilun puolen tunnin jälkeen olemme valmiit. Edessämme lattialla on pinkka valmiita sätkiä ja kun laskemme ne niin niitä on viisikymmentäkaksi. "Oho, sehän piti melkein paikkansa." Hän naurahtaa ja alkaa asetella osaa sätkistä peltiseen tupakka-askiin. Minä kasaan loput tyhjään sätkäpurupussiin. Katsomme toisiamme ja alamme nauraa samalla, kun nousemme ylös mennäksemme terassille tupakalle.
Tällaiset hetket ovat mieleeni piirtyneitä hyviä hetkiä. Nämä ovat niitä muistoja, joissa hän on se sisar, jollaisena minä olen hänet oppinut tuntemaan. Iloinen, naurava ja aina valmis uusiin hullutuksiin. Tällaiseen muistoon minä tarraan silloin, kun tuntuu, ettei minulla ole sisarsuhdetta ollutkaan. On minulla ollut. On toki vieläkin, vaikkakin vaikea.Muisto vailla kaunaa, kilpailua ja selvittämättömiä erimielisyyksiä on muisto, josta pidän kiinni. Sätkiä en enää polta, mutta aina olisin valmis ottamaan haasteen vastaan niiden käärimisessä.
"Tässä sanotaan, että näistä puruista pitäisi tulla viisikymmentä sätkää, mä en kyllä usko." Hän nostaa katseensa paketista ja jää katsomaan minua. Hän odottaa, että otan haasteen vastaan.
"Joo, kokeillaan." Sanon ja otan lattialla olevan sätkäkoneen käteeni. "Mä teen tällä, kun en osaa kääntää käsin."
Olen minäkin sätkiä polttanut, mutta en koskaan oppinut kääntämään niitä käsin. Käsin kääntäen niistä tuli joko aivan liian paksuja ja kovia tai sitten epäsuhtaisia, toisesta päästä pillimäisiä. Hän sen sijaan osaa käsin kääntämisen. Itse asiassa hän osaa sen niin hyvin, että minä koneella vasta asettelen puruja, kun hän on jo valmis. Ryhdymme toimeen. Minä käytän konetta, hän kääntää käsin. Asettelemme valmiit sätkät pinoon kuin pienet puut ja kohta niitä on niin paljon, että pino leviää pitkin räsymaton pintaa. Nauramme.
Reilun puolen tunnin jälkeen olemme valmiit. Edessämme lattialla on pinkka valmiita sätkiä ja kun laskemme ne niin niitä on viisikymmentäkaksi. "Oho, sehän piti melkein paikkansa." Hän naurahtaa ja alkaa asetella osaa sätkistä peltiseen tupakka-askiin. Minä kasaan loput tyhjään sätkäpurupussiin. Katsomme toisiamme ja alamme nauraa samalla, kun nousemme ylös mennäksemme terassille tupakalle.
Tällaiset hetket ovat mieleeni piirtyneitä hyviä hetkiä. Nämä ovat niitä muistoja, joissa hän on se sisar, jollaisena minä olen hänet oppinut tuntemaan. Iloinen, naurava ja aina valmis uusiin hullutuksiin. Tällaiseen muistoon minä tarraan silloin, kun tuntuu, ettei minulla ole sisarsuhdetta ollutkaan. On minulla ollut. On toki vieläkin, vaikkakin vaikea.Muisto vailla kaunaa, kilpailua ja selvittämättömiä erimielisyyksiä on muisto, josta pidän kiinni. Sätkiä en enää polta, mutta aina olisin valmis ottamaan haasteen vastaan niiden käärimisessä.
Kommentit
Lähetä kommentti