Hetken lämpö

Mitä enemmän olen purkanut tuntojani näihin teksteihini, sitä enemmän olen herännyt tajuamaan, että käsittelen myös samalla sisarsuhdettani, joka, jopa ilman sisareni alkoholiongelmaa, on ollut jollain tasolla haasteellinen. Mietin nyt, että olemmeko itse asiassa koskaan pystyneet olemaan toisillemme täysin rehellisiä tai läsnä toistemme elämässä siinä määrin, että voisin puhua läheisestä ja luotettavasta sisarsuhteesta.


Näin hänet tänään. Olen viimeksi nähnyt hänet pari kuukautta sitten. Sillä ei ollut merkitystä, että näimme paikallisessa ravintolassa ja hän oli sen näköinen kuin olisi taas juonut viimeiset viikot. Se, mikä tässä kohtaamisessa merkitsi minulle paljon, oli hänen katseensa minuun ja hetki kun hän sanoi iloisesti: "Hei sisko!" Se lämpö, mikä sisälläni tulvahti yllätti itseni täysin. Se oli käsin kosketeltavaa ja tuntui ihan konkreettisena fyysisenä lämmön tunteena sisälläni. Sen pienen hetken olimme samalla taajuudella ja katsoimme toisiamme kuin olisimme aina katsoneet ja ymmärtäneet. Sen pienen hetken kaikki oli hyvin. Olimme taas puheissa keskenämme.


Samaan aikaan soimaan kuitenkin itseäni, sillä ei mene kuin hetki kun jo ajattelen, että ehkä se oli silkkaa vittuilua. Ehkä hän sanoi sen ärsyttääkseen tai osoittaakseen, että minä en mahda hänelle mitään. Miksi minun pitää ajatella näin?! Miksen minä voi ottaa näitä hetkiä sellaisina kuin ne tulevat, vaan aina pitää kaivaa jotain negatiivista ja olla epäluuloinen toisen tarkoitusperistä. Tiedän, että tapani ajatella näin juontaa juurensa niistä monista pettymyksistä, joita olen joutunut käsittelemään huomatessani, että hän ei lupauksistaan huolimatta raitistunut tai niistä hetkistä, joina hän on hyökännyt pilkaten ja ivaten minua kohti, kun olen yrittänyt puhua pettymyksistäni.


Nyt minä päätän toisin. Päätän muistaa tämän lämpimän tunteen ja ajatella, että hän todellakin vilpittömästä oli iloinen minut nähdessään. Sillä kyllä minäkin iloitsin hänen näkemisestään.