Olen kirjoittanut siitä, kuinka huomasin jo melko ajoissa, että sisareni alkoholinkäyttö ei ollut normaalilla tasolla. Osa käytöstä meni nuoruuden kokeilujen piikkiin, osa siihen, että se vaan nyt jollain tasolla kuului asiaan, että jokainen viikonloppu oltiin päihteissä. Aika on kuitenkin armoton ja eittämättä tulimme tilanteeseen, jossa saavutettu ikä ja sen mukanaan tuomat vastuut alkoivat painaa. Työpaikka, omillaan asuminen, parisuhteet ja kaikki se, mitä aikuiseksi kasvaminen ja aikuisuuteen siirtyminen pitävät sisällään tulivat mukaan kuvioihin. Osa vastuista sopii kuitenkin melko huonosti siihen palapeliin, jossa suurin osa paloista on tehty alkoholista.
Se suurin palanen tässä murheellisessa palapelissä ovat lapset. Se, että sisareni juo, on jo tarpeeksi surullista, mutta kun asia koskee myös hänen lapsiaan. En tiedä. Sanat loppuvat. Tilalla on suurta turhautumista ja tuskaa. Surua, vihaa, myötätuntoa, sovittelua, lahjontaa, kiristystä. Kaikki tunteet on käyty lävitse eikä pohjaa näy. Minulla ei riitä ymmärrystä siihen, miksei hän saa itseään kuntoon edes lastensa takia. Minä antaisin mitä tahansa, että saisin hänet ymmärtämään. Minä olen niin surullinen lasten puolesta ja siitä, että he eivät saa kokea normaalia lapsuutta. Sellaista lapsuutta, jossa vanhempiin voi aina luottaa ja kotona on turvallista olla. Lapsuutta, joka on ympäröity turvallisilla aikuisilla ja jossa voi elää ikätasonsa mukaista lapsuutta vailla huolia ja murheita. Samalla koen huonoa omaatuntoa siitä, etten minä ole pystynyt aikaisemmin puuttumaan asioihin. Ettei minulla ollut voimia ja rohkeutta tarttua asiaan. Olisivatko asiat nyt toisin? Olisiko sisareni päässyt kiinni raitistumiseen, mikäli hänelle olisi osoitettu jo ajoissa se, kuinka väärään suuntaan hän oli menossa? Ikuisia kysymyksiä vailla vastauksia.
Viime aikoina ainoa kannatteleva voima on ollut se, että lapsilla on tällä hetkellä kaikki hyvin. He ovat hyvässä sijaiskodissa eivätkä joudu katselemaan tätä kaikkea. Heiltä puuttuu kuitenkin äiti.
Se suurin palanen tässä murheellisessa palapelissä ovat lapset. Se, että sisareni juo, on jo tarpeeksi surullista, mutta kun asia koskee myös hänen lapsiaan. En tiedä. Sanat loppuvat. Tilalla on suurta turhautumista ja tuskaa. Surua, vihaa, myötätuntoa, sovittelua, lahjontaa, kiristystä. Kaikki tunteet on käyty lävitse eikä pohjaa näy. Minulla ei riitä ymmärrystä siihen, miksei hän saa itseään kuntoon edes lastensa takia. Minä antaisin mitä tahansa, että saisin hänet ymmärtämään. Minä olen niin surullinen lasten puolesta ja siitä, että he eivät saa kokea normaalia lapsuutta. Sellaista lapsuutta, jossa vanhempiin voi aina luottaa ja kotona on turvallista olla. Lapsuutta, joka on ympäröity turvallisilla aikuisilla ja jossa voi elää ikätasonsa mukaista lapsuutta vailla huolia ja murheita. Samalla koen huonoa omaatuntoa siitä, etten minä ole pystynyt aikaisemmin puuttumaan asioihin. Ettei minulla ollut voimia ja rohkeutta tarttua asiaan. Olisivatko asiat nyt toisin? Olisiko sisareni päässyt kiinni raitistumiseen, mikäli hänelle olisi osoitettu jo ajoissa se, kuinka väärään suuntaan hän oli menossa? Ikuisia kysymyksiä vailla vastauksia.
Viime aikoina ainoa kannatteleva voima on ollut se, että lapsilla on tällä hetkellä kaikki hyvin. He ovat hyvässä sijaiskodissa eivätkä joudu katselemaan tätä kaikkea. Heiltä puuttuu kuitenkin äiti.
Kommentit
Lähetä kommentti